SUMUISEN AAMUN HAIKARAT JA YLLÄTYSKURJET
Leo Grönlund
Teksti ja kuvat: Mia Surakka, luontokuvaaja
Onneksi oli lämpökiikarit mukana lähtiessäni varhain aamulla etsimään harmaahaikaroita!
Oli elokuinen aamu ennen auringonnousua, ja olin virtaavan veden äärellä niin koko tienoo oli paksun sumun peitossa. Edellisenä päivänä olin havainnut, että harmaahaikarat saalistivat erään joen suiston matalikossa, ja minulla oli tavoitteena saada niistä kuvia auringonnousun aikaan, usvan kauniisti lisätessä pehmeää fiilistä kuviin.
Tilanne oli kuitenkin hieman eri kuin toiveissani, koska usva oli niin paksua, etten nähnyt edes kaislikon reunaa, saati lintuja siellä. Tavallisilla kiikareilla ei näkynyt mitään, mutta käytössäni olevilla TELOS XP50 – lämpökiikareilla löysin sumuisen usvan keskellä saalistavan harmaahaikaran. Lintu oli todella kaukana, joten minun olisi vaihdettava paikkaa toiselle puolelle jokea päästäkseni kuvausetäisyydelle. Siihen tuhlaantuisi lyhyt auringonnousun hetki.
Jatkoin kiikarointia Teloksella, ja näin kaksi muuta pitkäkaulaista lintua, jotka olivat hieman lähempänä. Oletin niiden olevan myös harmaahaikaroita, kunnes hetken päästä usvan keskeltä alkoi kuulua kurkien huutoa. Oli hienoa tarkkailla niiden tepastelua lämpökiikareilla, ja teinkin jo mielessäni suunnitelmaa seuraavalle aamulle, linnuthan monesti viettävät aikaa ihan samoilla paikoilla aamusta toiseen. Luontokuvaajan on oltava kärsivällinen ja hyväksyttävä, että joka aamu kuvia ei synny. Alueiden tarkkailu on tärkeä osa valmistautumista, ja nytkin se onnistui nimenomaan lämpökiikareilla. Olen myös huomannut, että suunniteltu kuvauskohde saattaa vaihtua toiseen olosuhteiden vuoksi. Joka tapauksessa suunnitelma seuraavaa aamua varten oli valmiina.
Heräsin jälleen keskellä yötä, ja pukeuduin päästä varpaisiin maastokuvioiseen ”röllipukuuni”. Rämmin metsän läpi edellisenä aamuna katsomalleni sopivalle paikalle, ja havaitsin kaksi kurkea täsmälleen samalla paikalla ruokailemassa. Hiljaa hiipien ja loppumatkan ryömien pääsin lähestymään niitä lähelle rantaa. Onneksi rannassa kasvoi pitkää heinää, joka suojasi minua edetessäni lähemmäksi.
Sain kuvata lintuja tunnin verran rauhassa, kunnes ne auringon nousun aikaan lähtivät lentoon yöpymispaikastaan, todennäköisesti läheisille pelloille ruokailemaan. Lopputuloksena minulla oli kurkikuvia auringonnousun sävyissä hennon usvan lisätessä kuviin toivomaani pehmeyttä.
Teksti ja kuvat: Mia Surakka, luontokuvaaja
Mia Surakka kotisivut: https://www.miasurakka.com/Instagram: https://www.instagram.com/mia.surakka/Facebook: https://www.facebook.com/mia.surakkaYoutube: https://www.youtube.com/@miasurakka3133
